Työ- ja elinkeinoministeriö Aleksanterinkatu 4 PL 32, 00023 Helsinki

Kannanotto Posiva Oy:n Olkiluodon loppusijoituslaitoksen laajentamista koskevaan YVA-ohjelmaan

1. Olemme jo kerran aiemmin, eli 23.4.1998 päivätyssä lausunnossa (kts. liite), lausuneet mielipiteemme Posivan silloisen ydinjätesuunnitelmia koskevaan YVA-ohjelmaan. Useimmat siinä mainituista seikoista pätevät edelleen, eikä meillä siksi ole liiemmälti aihetta niitä tässä toistaa.

Keskityimme silloin neljään aiheeseen, eli 1) vastuuseen ja moraaliin, 2) tekniikkaan ja turvallisuuteen, 3) vaikutuksiin sekä 4) itse YVA-menettelyyn. Kaikissa kohdissa emme voi kuin vahvistaa kymmenen vuotta sitten esitettyjä mielipiteitämme – monin kohdin jopa entistä voimakkaammin, ja uuteen tutkimustietoon perustuen. Tässä muutama lisähuomio kolmeen kohtaan.

1.1. Vastuusta ja moraalista

Esitetty loppusijoituskonsepti pohjautuu varsin selvästi poliittiseen välttämättämyyteen, eikä niinkään teknisiin turvallisuuspohdintoihin. 1990-luvulla oli kerta kaikkiaan pakko löytää vaikealle loppusijoitusongelmalle ratkaisu joka näytti lopulliselta, ja siten oli poliittisesti ja psykologisesti mahdollinen myydä sekä päättäjille että suurelle yleisölle. Ainoastaan näin voitiin edes keskustella uusista voimaloista, saati siitä ydinvoiman uudesta tulosta jonka periaatepäätös loppusijoituksesta v. 2001 nyt myöhemmin on mahdollistanut.

Keskeinen moraalinen argumentti silloin oli, että meidän on tässä ja nyt ratkaistava jo olemassa oleva ongelma (eli jo tuotetut ydinjätteet), niin kauan kun meillä on siihen tarvittava tietotaito, taloudelliset voimavarat sekä poliittista hyväksyntää ja vakautta. Tähän vaikutti myös samaan sävyyn säädetty ydinenergialaki, jonka mukaan ydinjätettä on varastoitava ”lopullisesti tarkoitetulla tavalla”, mikä yleisesti tulkittiin nimenomaan loppusijoituksena, Ruotsissa kehitetyn n.k. KBS-konseptin mukaisesti.

Tämä oli siis sen kauden keskeinen argumentointitapa. Mutta itse asiassa kyse oli varsin kyynisestä tavasta hoitaa hankala ongelma pois poliittiselta kentältä. Sillä eiväthän mitkään tutkimustulokset tai asiantuntijat voineet sellaisia takeita antaa kuin mihin loppusijoitussuunnitelmien yhteydessä on annettu ymmärtää. Tosiasiahan on, että täyttä varmuutta loppusijoituksen turvallisuudesta voidaan antaa vain muutamiksi sadoiksi vuosiksi, korkeintaan tuhansiksi vuosiksi eteenpäin, eikä se enempää. Mitä 10 000 vuoden, saati 100 000 vuoden perspektiivissä tapahtuu - sitä ei tiedä varmuudella kukaan.

Kyse on siis täysin tietoisesta riskin siirtämisestä eteenpäin, tuleville sukupolville. Ja se on moraalisesti täysin tuomittava toimintatapa. Ne jätteet mitä olemme omilla päätöksillämme aiheuttaneet, ne meidän täytyy myös itse hoitaa.

1.2. Tekniikka ja turvallisuus

Olimme jo kymmenen vuotta sitten ehdottomasti koko esitettyä loppusijoitusajattelua vastaan. Sen jälkeinen keskustelu ja tutkimus on tätä käsitystä vain entisestään vahvistanut. Jopa STUK:in pääjohtaja Jukka Laaksonen on keväällä 2008 (Loviisan Sanomat 15.2.2008) pitänyt loppusijoitusta huonona vaihtoehtona – tosin talouteen viitaten (eli kallista polttoainetta on typerää haudata kun sen voi käyttää uudestaan), eikä moraaliin ja turvallisuuteen.

Monet tutkijat ovat viime aikoina esittäneet erilaisia varoituksia loppusijoituksen suhteen, kuten Tukholman teknillisen korkeakoulun tutkijat, joiden mukaan suunnitellut kuparikapselit eivät kestä korroosiota läheskään niin kauan kuin on kuviteltu, tai monet ruotsalaiset geologit, kuten Nils-Axel Mörner, joka on esittänyt vakavia huomioita koskien Eurajoella olevan peruskallion stabiliutta.

Todettakoon myös, että ruotsalaiset säteily- ja ydinturvallisuusviranomaiset, eli SSI ja SKI, ovat molemmat esittäneet vakavaa kritiikkiä SKB:n loppusijoitussuunnitelmia ja siihen liittyviä turvallisuusanalyysejä kohtaan. Sama koskee Saksan Ympäristöasioiden asiantuntijaneuvostoa (Sachverständigenrat für Umweltfragen), joka on pitänyt tuhansia vuosia kattavan takuun antamista turvallisuudelle “lähes pois suljettuna”.

Esitimme jo 1998 vaihtoehdoksi muita konsepteja, kuten DRD-metodin eli kuivavarastoinnin, jossa pääperiaatteena ovat palautettavuss sekä jätteen eristäminen pohjavedestä. Tästä meillä ei ole minkäänlaisia syitä poiketa, päinvastoin. Loppusijoitus on jo ajatuksena kestämätön, vaikka se mielikuvana onkin varsin tehokas, ja sellaisena hyvin toiminut poliittisena taivutuskeinona lisärakentamiselle. Loppusijoitushankkeen eteneminen siten vain lisää riskiä siitä, että joudumme ensimmäisenä loppusijoitusmaana vastaanottmaan myös muiden Euroopan maiden ydinjätteitä. Ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä enemmän eurooppalainen ydinenergiatuotanto integroituu, eivätkä omistussuhteet enää lainkaan seuraa kansallisvaltioiden rajoja.

Kuten jo 1998 tehdyssä lausunnossa toteamme, emme voi sivuttaa skenaarioita joiden mukaan ydinjätteiden käsittelyä tultaisiin keskittämään yleiseurooppalaisella tasolla, tehden esim. Olkiluodosta ja sen Onkalosta eurooppalaisen ydinjätekeskuksen. Tämä on asia joka ei sinänsä kuulu YVA-ohjelman puitteissa käsiteltäviin asioihin, mutta silti keskeisesti lisää hanketta kohtaan tunnettuja epäluuloja. Ja sitä paitsi myös tämäntyyppisten skenaarioitten mahdollisuus olisi välttämätöntä analysoida YVA-ohjelman puitteissa.

1.3. YVA-menettely

Kuten 1998, myös käsillä olevan ydinjäteYVA:n ehkä suurin puute on se, ettei erilaisia toteuttamisvaihtoehtoja tai ylläolevia kansainvälisiä skenaarioita oikeastaan lainkaan käsitellä – esitetty loppusijoituskonsepti kun on jo kauan pidetty ainoana mahdollisena vaihtoehtona, ja nimenomaan suomalaisena ratkaisuna. Tämä on niin vakava puute, että koko ohjelmaa, kuten jo kymmenen vuotta sitten silloisesta ohjelmasta totesimme, voidaan hyvällä syyllä kyseenalaistaa.

Loviisassa 2.7.2008

Loviisa-liikkeen puolesta Jyrki Ikonen, Marita Peltokorpi ja Thomas Rosenberg