Helsingin Sanomat 4.5.2008

Thomas Rosenberg

”Suomi uskoo sokeasti ydinvoimaan”

Suomesta on tullut ydinvoimateollisuuden koeporausalue. Siihen ovat syinä niin suomalainen mentaliteetti kuin ympäristölainsäädäntö, kirjoittaa Thomas Rosenberg.

Suomi on yllättäen noussut kansainvälisestikin merkittävään asemaan lähes kaikilla ydinvoimaan liittyvillä osa-alueilla, uraaninlouhinnasta ydinjätteen loppusijoitukseen. Toki muuallakin suunnitellaan ydinvoiman uutta tulemista, mutta Suomi on toistaiseksi ainoa ydinaseeton maa joka rakentaa sitä omasta halustaan lisää.

Miten tämä on mahdollista?

Kehityksen psykologisena muurinmurtajana toimi eduskunnan vuonna 2001 tekemä periaatepäätös ydinjätteiden loppusijoituksesta – ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa maailmassa. Se hyväksyttiin käsittämättömän selvin numeroin: 159–3.

Sen jälkeen tie on ollut vapaa. Ensin viidennelle reaktorille, joka on paraikaa rakenteilla. Sitten uraaninlouhintaa koskeville valtaussuunnitelmille ja nyt lisärakentamisen buumille. Asialla on kolmekin yritystä: Fortum, TVO ja saksalainen jätti E.ON, joka nyttemmin on naamioitunut Fennovoimaksi.

Mistä moinen poikkeavuus? Tiivistäisin syyt neljään kohtaan: 1) poliittinen luottamus, 2) ympäristölainsäädäntö, 3) teknologinen hybris sekä 4) psykologinen ja moraalinen eetos.

Ensin poliittinen luottamus.

Suomen vakaa peruskallio on mainio brändi myytäessä ydinjätteen loppusijoitusta ulkomailla. Näin onkin jo vuosia tehty, varsinkin Saksassa.

Mutta peruskallion vakautta tärkeämpi on poliittisen järjestelmämme vakaus.

Suomalaiset kun eivät mellakoi, eivätkä kyseenalaista lainsäädäntöä. Mahdolliset arvostelijat imaistaan nopeasti osaksi koneistoa. Näin tapahtui ensin työväenliikkeelle ja myöhemmin vihreälle liikkeelle. Useimmat aktivistit, varsinkin hyvin koulutetut, tulevat ennemmin tai myöhemmin osaksi ympäristöhallintoa. Toinen osa luottamusta on vahva kunnallinen itsehallinto. Tai ilmaistakseni asian Asterixin tavoin: Suomi on täynnä pieniä gallialaisia kyliä.

Hassua kyllä, se voikin olla ydinvoimateollisuudelle eduksi. Kuntien vahva asema tarkoittaa, että niin kaivosyhtiöiden kuin voimalanrakentajien on pakko aloittaa paikalliselta tasolta. Se on toki demokraattista, mutta siinä toteutuu myös vanha tapa hallita hajottamalla. Ensimmäinen ja tärkein taistelu käydään kahden epäsuhtaisen osapuolen välillä, joista toinen on valtava yhtiö mittavine resursseineen, toinen taas pieni, useimmiten rutiköyhä kunta, jonka asukkaista osa pelastuksen toiveessa kenties hyväksyy hankkeen muiden epätoivoisesti vastustaessa sitä.

Kun ensimmäinen ja tärkein taistelu on takana ja kaavat tehty, loppu on lobbareille helppo. Kun hanke viimein saavuttaa valtakunnallisen tason, paikallisten puhti on poissa eikä mediassa enää näy jälkeäkään aiemmin paikallislehdissä niin vilkkaana rönsyilleestä debatista. Ei siis ihme, että ulkomailla ihmetellään - hankkeet kun näyttävät menevän läpi täysin kitkattomasti!

Toinen selitys on Suomen ympäristölainsäädäntö. Sen keskeisiä kulmakiviä on ympäristövaikutusten arviointi ja siihen liittyvä kuulemiskäytäntö.

Laki hyväksyttiin 1994, ja siitä lähtien ovat kaikki yleistä huolta herättäneet hankkeet kulkeneet osallistavan neulansilmän läpi. Ydinvoimaan liittyvät yva-menettelyt ovat osoittautuneet tärkeäksi tavaksi saada hankkeille poliittista hyväksyntää. Ydinjätteen loppusijoituksesta esimerkiksi järjestettiin 1997–2000 tähän asti kaikkein mittavin kuulemisprosessi, josta on tehty useita tutkimuksiakin, tuoreimpana Pekka Hokkasen väitöskirja.

Tutkimusten lähes yksituumainen johtopäätös on, ettei kuulemismenettelyillä juurikaan hankkeita muuteta, saati estetä – ja sitä vähemmän, mitä suuremmasta hankkeesta on kyse. Tämä koskee eritoten ydinvoimaan liittyviä hankkeita.

Osasyy siihen on se, että ydinvoimaa koskevissa kuulemisissa yhteysviranomaisena toimii poikkeuksellisesti työ- ja elinkeinoministeriö ja keskeisenä lausunnonantajana Säteilyturvakeskus. Ne suhtautuvat teollisuuteen myötämielisemmin kuin ympäristöviranomaiset.

Esimerkiksi yva-menettelyyn elimellisesti kuuluva nollavaihtoehto (eli hankkeen toteuttamatta jättäminen) on yleensä suljettu pois jo pöytää katettaessa.

Koko menettelystä muodostuu siten paikallistason näkökulmasta informaatiotilaisuuksien, tutkimusten ja kuulemisten tuskastuttava tulva. Hyvistä aikeistaan huolimatta ympäristövaikutusten analyysi on lähinnä teatteria. Käsikirjoitus joka on ennalta kirjoitettu, rooleissa Daavid vastaan Goljat.

Kuulemiskäytännön kulissimaisuus on entisestään korostunut viime viikkoina yhä kiivaammaksi käyneen ydinvoimakisan yhteydessä. Mukana olevat kolme yritystä ovat oman asemansa parantamiseksi nopeuttaneet aikataulunsa tavalla, joka tekee lain vaatiman kuulemisen jopa teoriassa mahdottomaksi. Näin kävi myös, kun Posiva ja Eurajoen kunta salaa sopivat ydinjätteen loppusijoituksesta keskenään ohittaen niin yva-menettelyn kuin kilpailevat kunnatkin.

Kolmanneksi meitä suomalaisia vaivaa myös ylenmääräinen usko paitsi valtioon myös tieteeseen, teknologiaan ja asiantuntijoihin, erityisesti, jos he ovat suomalaisia. Olemme hyvin ylpeitä tieteellisistä ja teknologisista saavutuksistamme, eikä teknologia- tai kulttuurikritiikkiä juurikaan esiinny.

Yksi syy kritiikin puuttumiseen on piirien pienuus. Ydinfysiikassa ja geologiassa kaikki ovat verkostoituneet keskenään ja saavat rahoituksensa samalta luukulta. On hyvin ymmärrettävää, ettei poikkipuolisia näkemyksiä ilmaannu.

Kun lisäämme tähän Nokian ja Pisan kaltaisia menestystarinoita, seurauksena on kansallinen ylpeys, joka yhdessä keskinäisen riippuvuuden (tai korruption) kanssa johtaa suoranaiseen hybrikseen. Meillä on rahkeet jokaisen ongelman ratkaisemiseen!

Neljänneksi on muistettava suomalainen psykologinen ja moraalinen eetos. Suomalainen ydinvoima-ajattelu on nähtävä maamme kollektiivisten kokemusten historiaa vasten. Siinä on kovista kokemuksista kumpuavaa talvisodan jääräpäisyyttä.

Muut paetkoot rintamilta (erityisesti jänishousuiset ruotsalaiset, nämä rakkaimmat vihan kohteemme), mutta me seisomme liikahtamatta kovennettua, kuten Lehto Tuntemattomassa.

Tai muotoillakseni asian ydinvoimapoliittisin termein: muut paetkoot vastuutaan käytetystä ydinpolttoaineesta, uraaninlouhinnasta tai muusta ydinvoimaan liittyvästä ikävästä – me emme pakene! Meillä on rohkeutta ja vaadittavaa osaamista. Ja ennen kaikkea vakautta, niin peruskalliossa kuin politiikassa.

Mutta onko todellakaan viisasta uhrautua tällä tavalla taistelussa kasvihuonepäästöjä vastaan? Tähän ydinvoimateollisuuden seireenilauluun kun eivät muut näytä lankeavan – paitsi me suomalaiset. Tämä urhea ja asiantuntijoihinsa sokeasti luottava kansa.

Kirjoittaja on Loviisassa asuva sosiologi, vapaa tutkija-toimittaja, kolumnisti