Thomas Rosenberg ja / och Kim Wahlroos:
Ala-arvoista tuomarintyötä KHO:lta
Viikko sitten, eli 26.2.2010, Korkein hallinto-oikeus antoi hylkäävän päätöksensä ydinvoiman päätösprosessiin liittyvästä valituksesta. Esteet valtioneuvoston ja eduskunnan ydinvoimapäätökselle on siten raivattu pois. Allekirjoittaneet valituksen tekijät haluamme kyseenalaistaa tapaa, jolla oikeuslaitoksemme on näitä esteita raivannut. Muodollinen valitusperuste oli itsestäänselvä. Kunnallisjakolain mukaan kohta lakkautettavilla kunnilla ei ole oikeutta tehdä suuria, uutta kuntaa koskevia päätöksiä. Vuodenvaihteessa alueen neljä kuntaa, Loviisa, Ruotsinpyhtää, Liljendal ja Pernaja, yhdistyivät yhdeksi kunnaksi, jota edelsi ylimääräiset kunnallisvaalit lokakuussa 2009. Päätökset uusista ydinvoimaloista olisi ilman muuta pitänyt siirtää uuden kunnan ratkaistaviksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan Työ- ja elinkeinoministeriö pakotti kunnat tiukempaan aikatauluun.
Menettelytavan kohtuuttomuuden totesi myös ryhmä rkp:n kansanedustajia eduskuntakyselyllään 20.2.2009, johon elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen vastasi 11.3.2009. Hän perusteli aikataulua kiireellisyydellä, joka pakotti ministeriön sivuuttamaan kuntajakolain 33 pykälää, jonka mukaan kohta lakkautettava kunta ”ei sen jälkeen kun kuntajaon muutoksesta on määrätty, saa päättää asioista, joiden on katsottava kuntajaon muututtua kuuluvan toisen kunnan viranomaiselle ja jotka voidaan sille siirtää.”
Pelastava oljenkorsi oli viitata perusteluun, joka sisältyi hallituksen esitykseen kuntajakolain muutoksesta (HE 135/1997 vp). Siinä todetaan, että ”esimerkiksi kiireelliset ja määräaikana suoritettavat tehtävät olisi lakkaavan tai supistuvan kunnan viranomaisen vielä tehtävä". Pekkarinen jatkaa: ”Periaatepäätöshakemuksesta annettavaa kunnan lausuntoa voidaan pitää tällaisena kiireellisenä ja määräaikaan sidottuna tehtävänä, joka ei voi jäädä odottamaan uuden kunnan hallinnon järjestäytymistä.”
Liittyikö tapaukseen lainsäätäjän tarkoittamaa poikkeuksellista kiireellisyyttä? Meidän mielestämme ei. Mikään ei pakottanut ministeriötä kiirehtimään – paitsi pyrkimys saada ydinvoimayhtiöille myönteiset päätökset. Olihan varsin tunnettua, että Fennovoimalla oli kannatusta lähinnä Ruotsinpyhtäällä ja Fortumilla vankin kannatus vanhassa Loviisassa. Siten loukaten sijoituskunnan, eli nykyisen Loviisan, asukkaiden niin kuntajakolain kuin ydinenergialain mukaisia oikeuksia. Kuten myös uusien kuntanaapurien oikeutta lausua asiasta mielipiteensä. Hylkäävässä päätöksessän Helsingin hallinto-oikeus (18.12.2009, 09/1139/2) ei antanut näille näkökohdille minkäänlaista arvoa. Nyt KHO edelleen vahvisti tämän. Merkillistä kyllä KHO ei esitä minkäänlaisia sisällöllisiä perusteluja päätökselleen. Merkillistä siksi, että jatkovalituksessamme esitimme uusia ja periaatteellisesti painavia perusteluja. KHO teki nimittäin 27.8.2009 ennakkopäätöksen tapauksessa joka sekin koski lakkautettavan kunnan toimivaltaa (KHO:2009:77) – päätyen aivan toisenlaiseen ratkaisuun.
Se, että KHO päättää eri tavoin kahdessa vastaavanlaisessa tapauksessa on huomionarvoista. Vielä huomionarvoisempaa on kuitenkin, ettei KHO millään lailla viittaa aiempaan ennakkopäätökseensä, saati perustelee miksi päätökset eroavat toisistaan. Tämä on tuomioistuinten perustelupakon tietoista välttämistä. Jo vanhoissa Olaus Petrin ohjeissa (nro 35) todetaan: ”Jokaisella tuomiolla pitää olla selvät perusteet ja todistukset tukena, sillä tuomari älköön mitään tuomitko muutoin kuin perusteiden ja todistusten mukaan.”
Mikä toisessa tapauksessa pakotti kiireellisyyteen ja toisessa ei? Siihen kumpikaan oikeustaso ei anna vastausta ja sen niiden olisi pitänyt tehdä, olihan asiaan liittyvä kiireellisyys ainoa kunnallisjakolain 33 § ohittamisen peruste. Se, että alempi hallinto-oikeus antoi tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien vaikuttaa päätökseensä ei ollut yllättävää, mutta odotimme ylimmältä oikeusviranomaiseltamme toisenlaista ja oikeudellisesti perustellumpaa kohtelua.
Thomas Rosenberg ja Kim Wahlroos
Loviisa
Undermåligt domararbete av HFD
För en vecka sedan, den 26.2.2010, förkastade Högsta förvaltningsdomstolen besvären över kärnkraftsbesluten i Lovisa och Strömfors senaste sommar. De sista hindren för det länge väntade kärnkraftbeslutet i riksdag och regering har därmed röjts ur vägen. Men vi vågar påstå att det skett på ett sätt som inte tål juridisk granskning. Den formella besvärsgrunden var självklar. Enligt kommunindelningslagen har kommuner som snart skall upplösas inte rätt att fatta större beslut med konsekvenser för den nya kommunen. Bara några månader efter att utlåtandena skulle avges fusionerades Lovisa, Strömfors, Pernå och Liljendal till en storkommun, vilket föregicks av extra kommunalval i oktober 2009. Besluten om nya kärnkraftverk borde helt klart ha överskjutits till den nya kommunen. Så skedde emellertid inte utan Arbets- och näringsministeriet tvingade fram en snabbare tidtabell.
Det uppenbart orimliga i detta påpekades också av en grupp sfp-riksdagsledamöter i ett spörsmål 20.2.2009, som besvarades 11.3. av näringsminister Mauri Pekkarinen. Hans motivering var att ärendet brådskade, vilket motiverade att man frångick kommunindelningslagens 33 §, vars syfte är att ”hindra att myndigheterna i en berörd kommun som upplöses eller minskar träffar sådana avgöranden som kan anses ankomma på den nya kommunens myndigheter”. Halmstrået var att hänvisa till den motivering som ingick i regeringens proposition då kommunindelningslagen reviderades (RP 135/1997 rd). Där konstateras att undantag kan ske, ”exempelvis för uppgifter som är brådskande och skall fullgöras inom utsatt tid”. Och Pekkarinen fortsätter: ”En kommuns utlåtande om en ansökan om principbeslut kan betraktas som en sådan uppgift som är brådskande och som ska fullgöras inom utsatt tid, och som inte kan vänta på att den nya kommunens förvaltning hinner organisera sig.”
Men förelåg det alls en sådan brådska? Vårt svar är nej. Det fanns ingenting som motiverade ministeriets tidtabell – annat än att ambitionen att försäkra sig om positiva beslut, dvs. att låta enbart Strömfors säga sitt om Fennovoima, och enbart Lovisa om Fortum. Därmed kränkande den rätt som invånarna i förläggningskommunen, dvs. nuvarande Lovisa, har enligt kommunindelningslagen och kärnenergilagens 12 och 14 §. Liksom alla de nya grannkommunernas rätt att uttala sig. Det var ju allom bekant att Fennovoima hade understöd närmast i Strömfors, och att Fortums starkaste understöd fanns i gamla Lovisa.
I sitt beslut (18.12.2009, nr 09/1139/2) tillmätte Helsingfors förvaltningsdomstol dessa synpunkter inget värde. Och nu har HFD bekräftat detta. Märkligt nog framför man inte några som helst substantiella motiveringar för sitt beslut, trots att vi i vårt fortsatta besvär kom med nya och principiellt viktiga argument. HFD fattade nämligen så nyligen som i augusti 2009 ett beslut (HFD:2009:77) som också det gällde behörigheten hos en kommun som skall upplösas. I detta prejudicerande fall beslöt HFD emellertid på helt motsatt sätt.
Att HFD i två likartade fall dömer på olika sätt är anmärkningsvärt. Ännu märkligare är att man inte alls hänvisar till sitt tidigare prejudikat, än mindre motiverar varför resonemangen i det ena fallet inte är tillämpliga i det andra. Det är att medvetet nonchalera domstolens skyldighet att motivera sina beslut. Redan Olaus Petri domarregler vet att ”All dom skall befästas med uppenbara skäl och bevis, ty domaren skall intet döma utan efter skäl och bevis.” (nr 35)
Vad som i det ena fallet dikterade brådskan men inte i det andra framgår inte av domslutet. Och den frågan borde ha besvarats eftersom uttryckligen brådskan var den faktor som anförs som motiv för att åsidosätta kommunallagens 33 §.
Att den lägre förvaltningsdomstolen uppenbarligen lät ändamålsenlighetssynpunkter påverka utfallet var inte överraskande, men vi hade ändå trott att HFD skulle förhålla sig till ärendet på ett annat och juridiskt mer motiverat sätt.
Thomas Rosenberg och Kim Wahlroos
Lovisa
